18. heinäkuuta 2013

Kyynismi vastaan humanismi - Steve McCurry

Piipahdimme tässä eräänä päivänä Taidehallissa katsomassa yhdysvaltalaisen Steve McCarryn näyttelyn (avoinna 4.8. saakka). Kuvajournalisti McCarry (s. 1950) on arvostettu ja palkintoja kahminut pitkänlinjan kameramies, joka on työskennellyt erityisesti Aasiassa ja Lähi-Idässä, usein konfliktialueilla.

Olin ennakolta aika skeptinen tätä näyttelyä kohtaan. Kyynisesti ajattelin, että tämä on nyt taas tätä suuresti rakastettua ja palvottua kurjuuden estetisointia ja romantisointia, kaukokaipuun ruokkimista ja vaikeissa oloissa elävien ihmisten sankaruudella mehustelemista. National Geography -tyylistä hattaranimelää sateenkaariväritykitystä. (Joo, taidan tykätä eniten yksinkertaisista ja tiukan puritaanisista valokuvista. Mieheni mielestä olen synkistelevä gootti - tai pahempaa. Ja sitä paitsi, jos rehellisiä ollaan, National Geography ei edes ole minulle kovinkaan tuttu lehti. Kunhan osoitan oman ennakkoluuloisuuteni.)

Maailmankuulu valokuva Nervanderinkadulla.

McCarry onnistui kuitenkin voittamaan minut puolelleen penseistä lahtökohdista huolimatta. Ei taidolla, kokemuksella, näkemyksellä tai muilla loistokkailla ominaisuuksilla, vaan ihan siitä syystä, että Taidehallin saleista puhalsi vastaan lehmänhenkäyksenlämmin humanismi. McCarryn valokuvissa ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä, rakastettavia ja samaistuttavia. Humanistisen valokuvauksen perinteiden mukaisesti McCarry pyrkii osoittamaan, että maantieteellisestä etäisyydestä, ihonväristä, kulttuurieroista tai elämäntilanteesta riippumatta me ihmiset olemme yhtä.





Humanistisen valokuvauksen kultakausi oli toisen maailmansodan jälkeen, jolloin se tarjosi toivoa paremmasta huomisesta ja ihmiskunnan rauhaisammasta rinnakkaiselosta (ks. esim. The Family of Man). Sittemmin jälkimoderni kyynisyys on haastanut ylevät periaatteet, ja McCarryn kaltaiset valokuvaajat ovat helppoja maaleja esimerkiksi tämän tekstin alussa singotuille syytöksille. Jos ajattelee vakkapa lapsityövoimaa, ihmiskauppaa, sotia ja naisia, jotka ovat miestensä omaisuutta, alkaa aika pian tuntua falskilta se, että joku tulee, ottaa värihehkuisen kuvankauniin dokumentin ja palaa kotimaahansa niittämään mainetta ja mammonaa.

Mutta sitten taas toisaalta: valokuvalla on kyky tuoda kaukainen lähelle ja tehdä oudosta tuttua. Jos valokuvat auttavat ihmisiä ymmärtämään toisiaan ja näkemään yhteneväisyyksiä erojen asemasta, se on oikein ja tärkeää ja kaunista.Vaikea sellaisen edessä on pysyä järkähtämättömän kyynisenä. Sellaista pitää nähdä useammin. Sillä loppujen lopuksi kaikki ihmiset kai tahtovat uskoa hyvään.

  




McCarryn kuvat ovat pääosin perinteikkäitä työn ja arjen dokumentteja, miljöömuotokuvia sekä yksinkertaisia henkilökuvia. Omia suosikkejani ovat kuvista dramaattisimmat (Fishermen at Weligama, Sri Lanka, 1995 ja Shaolin-monks training, Zhenzou, China 2004). On se vain hurjaa, miten joidenkin ihmisten arkiset askareet ovat minun maailmassani silkkaa taikuutta. (Huomaatteko - ennakkopuheistani huolimatta ihastun juuri niihin suureellisimpiin nationalgeographymäisiin otoksiin, tietysti.)

Pelkistetyistä henkilökuvista kootussa sarjassa on mukana kiitettävän eri-ikäisiä ja eri kulttuureita edustavia ihmisiä. Kuvat on ripustettu silmien tasalle ja mallit katsovat meitä takaisin intensiivisesti ja suoraan. Ymmärrän tasavertaisen kohtaamisen tematiikan, mutta iholle kuvien ihmiset eivät pääse. Viime vuosina on ollut tilaisuus nähdä niin huikean hienoja muotokuvia, että tällä saralla rima on pilvissä. (Viittaan mm. tähän näyttelyyn.) 

Taidehallin näyttelyssä on esillä myös kuvasarja, jonka Steve McCarry kuvasi viimeiselle Kodachrome-filmille ennen kuin niiden kehitys lopetettiin. Katson kuvat hartaasti ja sen jälkeen tekee mieli pitää minuutin hiljaisuus kadotetun tekniikan muistolle.

(The Family of Manista puheen ollen: aika metka ajatus, että kyseinen näyttely oli noissa samaisissa Taidehallin näyttelytiloissa vuonna -59. Kunpa olisi aikakone.)  




Martta-raportti:

Edellisestä näyttelyvierailusta viisastuneena olin kaivanut naftaliinista Manduka-reppumme. Martta pysyi suhteellisen tyynenä kantorepussa, kun se oli kiinnitetty selkääni. (Toisinpäin reppu ei ole toiminut enää kuukausiin. Ei sen jälkeen, kun tyttö aloitti kävely- ja portaikkotreenit.) Kierroksen lopuksi päästin Martan vielä tutustumaan näyttelyyn omin jaloin. Varsinkin lapsikuvat tuntuivat kiinnostavan, ja toki myös Taidehallin laajoilla lattioilla juoksentelu.

Ihmiskokeeni etenee hitaasti mutta varmasti. Talvella Martta oli kiinnostunut eniten kirkkaista väreistä ja selkeistä muodoista, varsinkin isoina tilateoksina. Nyt valokuvatut ihmiset ja erityisesti liikkuva kuva saavat hänen huomionsa. Minikriitiko ei muuten suonut viime kerralla hetkeäkään AES+F:n teoksille, mutta Steve McCarryn valokuvien äärellä me jopa keskustelimme.

- Ka ka ka KAA!
- Mikä siellä on? Onko se poika?
- Nä-nä-nä-nä-nä-nä-nä!
- Joo-o, siinä on poika. Mikäs tuo on?
- KAA!




8. heinäkuuta 2013

AES+F ja Hapy End?

Juuri juoksemaan oppineen lapsen kanssa on kyllä ihan turha käydä taidenäyttelyssä. Ainakaan sellaisessa, jossa on törmäysvaarassa olevia veistosinstallointeja. Tämä on päälimmäisin muistikuvani viimeviikkoisesta Helsingin taidemuseon Happy end? -näyttelystä. En ihan ymmärtänyt teosvalintoja ja näyttelyn esipuheen asettamat (suuret) kysymykset tuntuivat irrallisilta, ja oikeastaan teosten yhteydessä aika naiveilta: "Minkälaisia tulevaisuuden näkymiä ihmisille on tarjolla? Kulutammeko maapallon loppuun, luommeko utopistisia maailmoja, vai kehittyykö kaikki jossakin määrin järjellisesti?" Alakerran ripustuksessa oli muutamia ihan kiinnostavia teoksia, mutta kokonaisuus ei oikein tehnyt kellekään oikeutta. Kiireellä tehdyn tuntua oli ilmassa. Esimerkiksi Reetta Hiltusen teoskokonaisuus oli ripustettu portaikkoon niin, että siihen tutustuminen oli käytännössä aika mahdotonta. Sitä ei nähnyt.

Koko Tennarin näyttelytilojen toinen kerros oli varattu venäläiselle AES+F ryhmälle. Esillä oli sekä valokuvia, veistoksia että videoita. Vähempikin teosmäärä olisi aivan hyvin ajanut saman asian, sillä sekä valokuvat että veistokset olivat harvinaisen toisteisia. Viimeinen mellakka (2005-2008) kokonaisuuden teokset ovat täynnä kauniita teini-ikäisiä mallityttöjä ja -poikia poseeraamassa taiteen historiasta lainatuissa asetelmissa, ja uhkaamassa toisiaan milloin katanalla milloin pesäpallomailalla. Soppa on koottu kasaan digitaalisen kuvankäsittelyn keinoin. 

Teokset yhdistävät siis tietokonepeleistä ja muusta nykyaikaisesta väkivaltaviihteestä tutun maailman sekä vanhasta (erityisesti 1600-luvun) taiteesta kopioidut asetelmalliset joukkokohtaukset ja ihmiskehojen dynaamiseen sommitteluun. AES+F:n teosten sommittelu on kyllä taitavaa, mutta niistä puuttuu oikeastaan kaikki esikuvillensa ominainen voima ja intensiteetti*. Tilalla on outoa, tyhjää näennäisväkivaltaa, joka ei ainakaan minussa herätä juuri muita tunteita kuin kyllästymistä. Kun teoksista oli nähnyt kolme, oli oikeastaan nähnyt jo kaiken.

(Katso kuvat teoksista vaikkapa tästä, tästä ja tästä, ja sitten vielä yksi veistoksista tästä linkistä.)

Valokuvia ja veistoksia kiinnostavampi on yhdeksänkanavainen videoinstallaatio Trimalkion pidot, joka on heijastettu pyöreän tilan kehälle. 3D tekniikalla toteutettu mielikuvitusmaailma on tällläkin kertaa täynnä kauniiden ihmisten järjenvastaista poseeraamista - toimintaa joka ei johda mihinkään. Videon toteutus on kuitenkin aika vekkuli. Näyttelijöiden esittämät hahmot liikkuvat nykien poseerauksesta toiseen virtuaalikulisseissa, ikään kuin stop-motion animoituna. 3D on välillä komeaa, välillä ihmeen kökköä.


AES+F: Trimalkion pidot, videoinstallaatio, yksityiskohta.



Videotilassa lapsen saattoi viimein päästä juoksemaan vapaasti, koska teokset ovat ihanasti hänen ulottumattomissaan. Tyyppi painoi onnelisena monta kierrosta huoneen ympäri ja nukahti lopulta. Sain katsoa koko pitkän videoteoksen alusta loppuun kaikessa rauhassa. Yliannostellun muoviestetiikan keskellä huomioni kiinnittyi jättikoossa seinille projisoitujen näyttelijöiden arpiin, luomiin ja mustelmiin. Epäkiinnostavan digitaalisen "täydellisyyden" keskellä pienet inhimilliset kuprut kiehtoivat. En tiedä valehtelivatko silmäni, mutta taisin nähdä yhden naisen reidessä raskausarpia! Ihanaa. Ehdottomasti parasta koko näyttelyssä.

AES+F: Trimalkion pidot, videoinstallaatio, yksityiskohta.


* Jäin muuten miettimään tuota sanaa intensiteetti, että mitä se nyt oikeastaan onkaan, ja katsoin tietysti Wikipediasta. Sieltähän sitä nykyään. Sanan intensiteetti selitys on tiivistetty siellä näin: "Intensiteetti on fysiikassa suure, joka ilmoittaa kuinka paljon energiaa aikayksikössä siirtyy aallon mukana pinnan läpi pinta-alayksikköä kohden." Tuotahan minä juuri tarkoitin, mutta siirrettynä kuvataiteeseen. Millainen hyökyaalto energiaa teoksesta siirtyy katsojaan pinta-alayksikköä kohden.


19. kesäkuuta 2013

Joki

"Torniossa ei ole ainoatakaan asukasta, jolla ei olisi vähintään yhtä venettä, sillä kesällä ja muulloinkin joen ollessa sulana ei juuri muuten kuljetakkaan kuin veneellä. On äärimmäisen rasittavaa kulkea jalan kuten meidän oli myöhemmin pakko tehdä, sillä tämä seutu on pelkkää suota ja metsää ja kasvaa niin paksua sammalta, että siitä on täysi työ selviytyä."

Réginald Outhier: Matka Pohjan perille, 1744
(suom. Marja Itkonen-Kaila)

Kun hain kymmenisen vuotta sitten taidehistorian opiskelijaksi Jyväskylään, yksi pääsykoetehtävistä oli nimetä 5 tärkeintä taide- ja kulttuurikohdetta omalta kotiseudulta, valita niistä tärkein, kuvailla tärkeintä viidellä lauseella ja lopuksi perustella valinta 150 sanalla. Minä kirjoitin Tornion 1600-luvulla rakennetusta puukirkosta ja sain opiskelupaikan.

Nyt vanhempana ja viisaampana tiedän, että tärkein on kuitenkin tuo tuossa alla olevassa kuvassa. Sen mukana on tullut kaikki. Ilman sitä olisi - Outhierin sanoin - vain suota, metsää ja paksua sammalta. 



Réginald Outhier oli ranskalainen pappi, joka osallistui Pierre Louis Moreau de Maupertuis:n retkikuntaan. Ryhmä tutki Tornionjokilaaksossa kolmiomittauksin sitä, onko maapallo navoiltaan litistynyt. Varsinaisen tutkimustyön ohella Outhier kuvailee matkakertomuksessaan pohjoisen ihmisiä ja elämää muukalaisen näkökulmastaan: saunaa, sääskiä, asumista ja tapoja. Matkaa Tukholmasta Tornioon tehdään kaksi viikkoa hevoskärryillä ja heti tuon koettelemuksen jälkeen lähdetään soutuvenein Torniosta Ouluun ja melkein Raaheenkin asti. Tällaiselle moottoreihin tottuneelle pullamössöihmiselle nousee (kylmä) hiki pintaan pelkästä ajatuksesta. Kyllä oli ennen matkailu yhtä seikkailua.


11. kesäkuuta 2013

Epävirallinen yksivuotisbloggaus

Terveiset peräpohjalaiselta kesälaitumelta! Ilmoja on pidellyt, itikoita piisaa.

Ensimmäisestä äitiyslomablogikirjoituksestani tulee kuluneeksi vuosi ihan näinä päivinä. Enpä olisi silloin uskonut, miten paljon lapsi yhden vuoden aikana kasvaa ja kehittyy. Nyt vuoden jälkeen alan vasta pikkuhiljaa hahmottaa, ettei tässä lapsen saamisessa ollut kysymys synnyttämisestä tai pikkuvauvastakaan, vaan oikeasta ihmisestä, jolla on oma luonne, tahto ja kokonainen elämä elettävänään. Hurja hommaa.

Me kommunikoimme Martan kanssa jo aivan sujuvasti. Päivät eivät ole enää pitkiä ja hiljaisia kuten silloin alussa, kun tarvitsin blogia saadakseni ajateltavaa ja tekemistä tunteja jatkuvien päiväunien ajaksi. Nyt niin kutsuttu oma aika on käynyt vähiin.

Suurin syy blogin aloittamiselle oli kuitenkin kirjoittamisen hauskuus. Oli ihanaa kirjoittaa taiteesta kerrankin mutkattomasti, epävirallisesti ja yksinkertaisesti, vailla minkäänlaista sisäistä painetta virallisuuteen ja virkanaismaisuuteen.

Viime aikoina minun on kuitenkin kirjoittamisen sijasta tehnyt mieli lukea, ihan ahmimalla. Vauvavuoden aikana en yrityksistäni huolimatta saanut luettua juuri muuta kuin satunaisia akkainlehtiä - liekö yöheräilyllä ollut osuutta asiaan. Nyt kaivan kirjan esiin saman tien, kun tyttö illalla lakkaa pyörimästä hyrränä sängyssään. Ihanaa olla pitkästä aikaa "yksi sivu vielä" -koukussa.

Syksyllä on jälleen luvassa uusia mullistuksia elämässä. Saa nähdä miten niihin solahdamme ja mihin päivän vapaat tunnit silloin tahtoo käyttää, mutta eiköhän some ole kuitenkin tullut elämääni jäädäkseen. Ennen lapsen syntymää olin mediakriittisyyksissäni pakenemassa jo Facebookistakin, mutta nyt minulla on tilit niin Instagrammissa, Pinterestissä, Bloggerissa kuin Twitterissäkin. Sitä se kotoilu teettää. Somettumista. Vaan kuinka käy äitiyslomablogin kun äitiysloma loppuu?

Tässä vielä Instagram-tervehdys Peräpohjolasta:

Tornion kirjaston mainio lastenosasto. Kirjojen lisäksi kävijöiden käytössä on kiikarit, lintukirja ja lehtiö lintuhavaintojen kirjaamista varten. Kaupunginlahdella pesii joutsenpariskunta, jota voi kätevästi tarkkailla lastenosaston ikkunasta.


Tornion kirkko eli Hedvig Eleonoran kirkko 1600-luvulta edustaa valtakunnallisesti merkittävää puuarkkitehtuuria. Kirkon barokkityyliset sisätilat ovat näkemisen arvoiset.


Odotan aivan malttamattomana Baz Luhrmannin Kultahattu-tulkinnan näkemistä valkokankaalla, mutta ensin halusin lukea F. Scott Fitzgeraldin alkuperäisteoksen. Kyynisen jazz-sukupolven kuvaus 1920-luvulta natsasi yllättävänkin hyvin tähän aikaan. Nyt mietin niitä elämäänsä kyllästyneitä Daisyja ja Tomeja, jotka itse olen tavannut, ja niitä (harvoja) tosielämän Jay Gatsbyja, jotka uskaltavat tavoitella unelmaansa.


 Martta tutustuu agraarikulttuuriin. (Minusta on lohdullista ja loputtoman kiehtovaa, että sana kulttuuri juontaa juurensa maanviljelystä. Kyllä on etymologia iloinen asia.) 


 Kullero (Trollius europaeus) tuottaa kotiseutuylpeyttä. Pitäkää te eteläläiset vaan valkovuokkonne ja leskenlehtenne. Onhan meillä täällä tundran juurella sentään kullero.


 Pihapihlajoiden takaa pilkottaa Väylä.


 

22. toukokuuta 2013

Turhaa ja tarpeellista

Olen aika usein huolissani tulevaisuudesta. Mitä tapahtuu, kun ilmastonmuutos käristää puoli ihmiskuntaa, puhtaasta juomavedestä käydään sotaa ja valtameret täyttyvät muoviroskista? En minä itseni puolesta huolehdi, mutta lapsen. Joskus mietin, että minun olisi pitänyt opiskella lääkäriksi tai ilmastotutkijaksi. Olisin silloin ehkä hyödyllisempi yhteiskunnalle. Ajattelen silloin, että taide on turhanaikaista piipertelyä ja elitististäkin vielä. Kun yksillä ei ole edes ruokaa ja toisilla on ehkä neljä vapapäivää loputtomassa työvuodessaan, niin eikö ole aika härskiä, että kolmansilla on aikaa fiilistellä jotain väriharmonioita, plastisuuksia ja kuvana olemisen tapoja?

Toisaalta, jos ajattelen, että tyttäreni joutuu tulevaisuudessa elämään maailmassa, jossa ei ole saimaannorppia eikä jääkarhuja, ja Itämeren tilalla pelkkä rehevöitynyt lätäkkö, niin haluanko minä, että siitä maailmasta puuttuisi näiden lisäksi vielä taidekin? En haluaisi. En tietenkään. Vastaus on  yhtä selvä, kuin koko kysymys turha. Taidetta on aina ollut ja sitä tehdään taatusti jatkossakin niin kauan kuin ihmiskunta porskuttaa.

Sitäpaitsi jatkuvista epäilyistäni huolimatta tiedän, että taiteella on merkitystä. Jo ihan vain siksikin, että se tutkitusti edistää ihmisten hyvinvointia. Ja onnelliset ja hyvinvoivat ihmiset tekevät vähemmän pahaa toisilleen. Onnellisilta ihmisiltä myös riittää onnettomia todennäköisemmin aikaa ja voimia yhteisen hyvän edistämiseen.

Oletettavasti tuntemattomilla esiäideilläni joskus 500 ja 5000 vuotta sitten oli paljon enemmän aihetta murheisiin kuin minulla. Jos he olisivat luovuttaneet ja heittäytyneet jonnekin kuopan pohjalle odottamaan väistämätöntä tuhoa, minä en ehkä olisi nyt tässä kärräämässä tytärtäni taidekoulujen lopputyönäyttelyissä, paheksumassa kadunvarren bikinimainosten yletöntä photoshoppausta ja tuskailemassa maailmanmenoa. Kyllä minä olen kaikesta huolimatta ihan suunnattoman iloinen siitä, että saan olla mukana. Tuntemistamme maailmoista tämä on paras. Kiitos vain esiäidit, kun ette antaneet periksi.

Taideakatemian lopputyönäyttelyssä Kaikukadulla. Seinällä Erik Creutzigerin maalaus Egyptiläinen Lapissa, 2013. Hilpeän naivistishenkisesti maalatussa teoksessa on vakava ydin: kun egyptiläinen tarkenee Lapissa pelkissä uikkareissa, on ympäristö ja ilmasto sellaisina kuin olemme oppineet ne tuntemaan historiaa.

16. toukokuuta 2013

Eija-Liisa Ahtila: Rinnakkaiset maailmat

Eija-Liisa Ahtilan näyttely Kiasmassa oli monessakin mielessä kiinnostava kokemus. Ensiksikin jo sen vuoksi, että ehdin nähdä näyttelyn jo vuosi sitten Moderna Museetissa Tukholmassa, tosin pikaisesti. On aina kiinnostavaa nähdä samat teokset erilaisessa tilassa, toisin ripustettuna. Näistä kahdesta näyttelystä Kiasman versio on mielestäni toimivampi. Modernassa näyttely hajaantui vähän joka suuntaan, Kiasmassa teokset seuraavat toisiaan helminauhana ja sopivat osin hienosti arkkitehtuuriin. Kokonaisuus on helposti hahmotettavissa. Videoinstallaatioiden alkamisajankohdat on merkitty selkeästi esille paitsi jokaisen teoksen luo, myös näyttelyn "otsikkoseinälle", jonka äärellä oman kierroksen voi helposti suunnitella. Ainoa hankaluus on siinä, että myös teoksista pitkäkestoisimmat Missä on missä? ja Marian ilmestys on sijoitettu tiloihin joissa on läpikulkuliikennettä ja ajoittain ohikulkevat ihmisjoukot saattavat häiritä teosten katselua.

Kalastaja / Etydit Nro 1 suorastaan imaisee luokseen.


Missä on missä?

Näin liki tunnin kestävän, kuusikanavaisen Missä on missä? (2009) teoksen ensimmäisen kerran Modernassa. Tuolloin se oli minulle pettymys. Mieleeni on jäänyt lähinnä papin ja runoilijan välinen ärsyttävä dialogi, kuva soratiestä sekä siihen liittyen jokin loputon näennäisfilosofinen jossittelu (monologi?), sekä Tommi Korpela mustaan kaapuun pukeutuneena puutarhassa haahuilevana Kuolemana. Tämä kaikki tuntui kovin keinotekoiselta, vaikka visuualisesti teos toki olikin upea. Ei kovin mairittelevia muistikuvia.

Tällä kertaa ehdin katsoa teoksesta vain ensimmäiset 20 minuuttia (ennen kuin Martta). Kuinka ollakaan kokemus oli aivan toisenlainen. Aseistetut miehet pimeässä. Kirjoittava nainen hiljaisessa huoneessa, jonka seiniä peittävät kirjahyllyt on järjestetty värien mukaan (kaunista, mutta jotenkin pakkomielteiseltä vaikuttavaa). Koira haukkuu, juoksuaskeleita kujalla, laukauksia yössä, mustavalkoista dokumenttikuvaa joka (viimeistään) nostaa selkäkarvat pystyyn... On huikean hienoa istua neljän valkokankaan hallitseman huoneen keskellä liikkuvan kuvan virratessa edessä, takana ja sivuilla. Päätä kääntämällä löytää uusia ja uusia näkymiä, joskus samasta paikasta, joskus toisaalta. Kerronta kerrostuu, siellä ja tässä, nyt ja ennen ja toisessa todellisuudessa asettuvat rinnakkain. Ihan fantastista.

Samalla minun oli edelleen vaikea sulattaa kornia mustahuppuista kuolemaa. En löydä ratkaisua kysymykseen, miksi taiteilija on halunnut kuvata hänet noin. Onko se viittaus Hugo Simbergin sympaattisiin, tulvalahkeisisiin kuolemahahmoihin? Minun täytyy tulla katsomaan teos vielä kerran kokonaan, rauhassa ja yksin, niin että näen myös lopun uudelleen. Saapa nähdä herättääkö se minussa edelleen vastustusta.


Rukoushetki

Nelikanavainen Rukoushetki (2005) on heijastettu haitarimaiselle seinäkkeelle, jossa jokainen teoksen neljästä projisoinnista asettuu loivaan kulmaan suhteessa viereisiin kanaviin. (Siis näin.) Installointi korostaa tilan tuntua ja tuo teoksen rytmiin pikantin lisänsä. Pidän todella tämän teoksen laajoista panoraamoista, jotka kokoavat tilan, ja rinnakkain asettuvista erillisistä aika ja paikkatasoista, jotka rikkovat sen yhä uudelleen. Alun lumisateinen New York on hurjan hieno, utuisessa valossa kylpevä Beninin ranta vielä mieleenpainuvampi. Teos kertoo tarinan naisen ja koiran välisestä yhteydestä, koiran sairastumisesta, kuolemasta ja naisen surusta. Menetyksen kokenut alkaa nähdä yhteyksiä asioiden välillä. Sattumanvarainen muuttuu johdatukseksi. Tarina on henkilökohtainen, mutta läheisen menettämisen teema universaali. Ja se, joka vähättelee koiran kuoleman tuottamaa surun määrää, on tuskin koskaan itse tuntenut henkilökohtaisesti ainoatakaan koiraa.

Kiasman vuoden 2002 Ahtila-näyttelystä mieleeni jääneiden teosten Jos 6 ois 9 (1995) ja Tänään (1996-1997) lisäksi Rukoushetki on Ahtilan pidemmistä (kertovista) teoksista suosikkini. Omakohtaisuus ja inhimillinen mittakaava tekevät teoksesta helposti lähestyttävän.


Vaakasuora

Kiasman näyttelyn vaikuttavinta antia olivat kuitenkin kaksi lyhyttä, katkeamattomalla loopilla pyörivää teosta: Vaakasuora (2011) ja Kalastajat / Etydit Nro 1 (2007). Nämä olivat sekä minun että Martan suosikkeja ja niiden ääreen oli palattava useita kertoja.

Kuusikanavainen Vaakasuora näyttää jotain, mitä ahkerakaan metsässäkulkija ei retkillään näe: täysikasvuisen kuusen tyvestä latvaan saakka. Se on vihreä ja huojuu tuulessa. Aurinko paistaa, linnut laulavat. Pelkkä kuusen katseleminen rauhoittaa. On kuin kuusi olisi käynyt pitkäkseen, jotta näyttelyvieras voi tarkastella sitä kunnolla. Minulle tulee mieleen koulutettu norsu tai kameli, joka polvistuu niin että ratsastaja voi nousta selkään. Iso luontokappale herättää kunnioitusta, toisaalta sen ei tahtoisi taipuvan ihmisen tahtoon.

Kun joku ei hahmota kokonaiskuvaa sanotaan, ettei hän näe metsää puilta. Mutta eikö vähintää yhtä usein puu jää näkemättä siinä, missä havaitsemme pelkkää metsää? Tässä on nyt puuyksilö valokeilassa ja hän asaitsee kaiken huomiomme.

Vaakasuora lävistää komeasti kaksi näyttelysalia.

Tuulessa huojuva kuusi kiinnosti kovasti myös puolivuotiasta Aarnia.

Ilahduttava oli myös kolmen lyhyen videon kokonaisuus 20 vuoden takaa: Me/We, Okay, Gray (1993). Teokset on suunniteltu niin, että ne voi esittää myös televisiossa mainoskatkojen lyhyinä tietoiskuina. Mustavalkoisten pätkien surrealismi, järkkyvät mielet ja kaurismäkeläinen toteava puheenparsi ovat tunnistettavissa myös Ahtilan myöhemmästä tuotannosta. "Ajattelin, että jos pystyisin muuttumaan, muuttuisin koiraksi ja alkaisin haukkua - hau hau hau," sanoo parisuhteessaan väkivaltainen nainen teoksessa Okay. Näitä tiivistunnelmaisia ja mukavan napakoita videoita katsellessa alkaa ihan toivoa, että YLE:n kanavilla olisi mainoskatkoja.


Marian ilmestys

Marian ilmestys (2010) on hämmentävä. Se on ikään kuin dokumentti harrastelijateatteriryhmästä, joka työstää näytelmää siitä, miten enkeli ilmestyy Marialle ilmoittaen Jeesuksen syntymästä. Tämä on kuitenkin vain näennäistä. Oikeasti teos ei dokumentoi näytelmän valmistumista. Se kuvaa jotain muuta, luullakseni taidetta, havaintomaailmaa, esittämisen tapoja ja ehkä ihmeen kokemista.

Jos kyseessä olisi oikea dokumentti, ohjaaja todennäköisesti koettaisi tehdä elokuvan päähenkilöistä kiinnostavia ja samaistuttavia. Marian ilmestyksen naiset ovat kuitenkin vain pelkistettyjä hahmoja. Heidät nimetään, muttei esitellä. Siksi heidän kokemuksensa jää katsojalle etäiseksi. Itse huomaan takertuvani häiritseviin yksityiskohtiin. Miksi teoksessa esiintyvillä naisilla on liian tummaa meikkivoidetta ja kiiltävät kasvot? Miksi he käyttävät ulkokohtauksissa niin räikeitä pipoja? Ei, se ei ole sattumaa. En usko sellaiseen hetkeäkään. Kyseiset yksityiskohdat ovat samalla tavalla häiritseviä, kuin tuttu punanuttuinen hahmo, jota korppi havainnoi teoksen alkukuvissa. Keskittymiseni tarinaan tai kokonaisuuteen herpaantuu toistuvasti häiritsevien pikkuseikkojen vuoksi.

Samalla poimin myös toisenlaisia yksityiskohtia tapahtumien taustalta, ei häiritseviä vaan miellyttäviä, merkityksiä täyteen ladattuja kulttikuvia: kukkia, lintuja ja eläimiä, kuvia taideteoksista. Neitsyt Marian atribuutit tietysti, mutta myös paljon muuta. Tuntuu kuin ne olisivat vihjeitä, joihin salaisuus on kätketty. Marian ilmestys on ärsyttävä ja häiritsevä teos. En kertakaikkiaan kykene muodostamaan siitä mielipidettä yhdellä katselulla. Voi olla, että inhoan sitä tai sitten se on aivan loistava. Aika näyttää.

- - -

Ahtilan vanhempia teoksia kuvailen helposti ylistävin superlatiivein. Kaksi uudehkoa pitkää teosta Missä on missä? ja Marian ilmestys ovat kuitenkin minulle ihmetyksen aiheita. Ensimmäinen reaktioni molempien teosten katselun jälkeen oli, että "nyt on kyllä hieno taiteilija iskenyt kirveensä kiveen". Tarkemmin ajateltuani juuri näiden teosten häiritsevät piirteet ja kömpelyydet(?) yhdistettynä visuaaliseen komeuteen ja vaikuttavaan äänimaailmaan tekevät niistä kiinnostavia - tietysti. Onneksi Kiasman näyttely on auki 1.9. asti. Ehkä ehdin nähdä ne vielä muutaman kerran ja sulatella lisää. Ahtilan taide on kyllä kaikkea muuta kuin "pikaruokakulttuuria".












6. toukokuuta 2013

Martan valinta

Täällä on vietetty melkoista juhlaviikkoa. Oli vappu, Martan ensimmäinen syntymäpäivä ja kyläilemässä eräs, josta käytämme nykyisin enimmäkseen jääkiekkohenkistä kunnianimikettä "ylämummo". Kiirettä on pitänyt.

Edellisellä viikolla kävimme kuitenkin katsomassa Kiasmassa Eija-Liisa Ahtilan näyttelyn Rinnakkaiset maailmat. Itse asiassa kävimme siellä kahdesti. Ja olisimme hyvin todennäköisesti menneet kolmannen kerran jo tällä viikolla, ellei meillä olisi ollut niin täyteen buukattu aikataulu. Näyttely nimittäin sopii kotiäidille ja yksivuotiaalle kuin nenä naamaan.

Ensinäkin videoteokset ovat helppoa ja turvallista katsottavaa. Ne eivät kosketuksesta kärsi, eikä lasta tarvitse koko ajan estää menemästä liian lähelle. Niitä voi katsella helposti myös lattialta konttaajan perspektiivistä, joten lapsella riittää ihmettelemistä ilman, että sitä nostellaan ja kanniskellaan kaiken aikaa. Ja tietysti liikkuva kuva ja ääni jaksavat kiinnostaa yksivuotiasta liki loputtomiin. Kaiken huipuksi näyttelytilassa riittää lääniä kontattavaksi - vähintään yhtä kiehtova ajanviete lapselle kuin videoteosten katselu. Tämän lisäksi teoksissa on tietysti tuntikausiksi katseltavaa myös lasta kaitsevalle vanhemmalle. Kerrankin ehtii nähdä useista projisoinneista koostuvia teoksia eri näkökulmista.





Martan suosikkiteos taitaa olla tämä Kalastajat / Etydit 1 (2007), joka on sijoitettu näyttelytilaan niin, että se hohtaa ihanaa turkoosia valoa pitkälle loivasti viettävän käytävän päähän.

Ainoa hankaluus on se, että lapsi ei tietenkään jaksa katsella pitkää videoteosta kokonaisuudessaan yhdellä kertaa. Tarvitaan hyvää ajoitusta ja hieman ennakkosuunnittelua, että lapsen saa nukahtamaan aamupäiväunille juuri sopivasti esimerkiksi liki tunnin kestävän Missä on missä? -teoksen alkaessa.


Martta tutustuu Ahtilan Rukoushetkeen (2005)

Kuudesta projisoinnista ja äänestä koostuva Missä on missä? on massiivinen teos. Sitäkin Martta kanssani katseli aika pitkään. Teoksen raskaasta aiheesta, taposta ja sodasta, Martta ei onneksi ymmärrä vielä yhtään mitään, joten siltä osin hänen viaton mielensä on suojassa. Mutta olin tietysti varatunut siihen, että tunnelman käydessä liian jännittäväksi, lähdemme välittömästi pois installaation luota. Onhan teos on intensiivinen kokemus aikuisellekin. Olinkin hieman yllättynyt kun tunnelman tihentyessä, sotilaiden marssiessa esiin ja musiikin muuttuessa raskaaksi Martta vain hihkui riemusta, moshasi ja taputti käsiään.

Suosittelen omasta ja lapsiasiantuntijani puolesta kaikille kohtalotovereille Eija-Liisa Ahtilan näyttelyyn tutustumista. Omasta näyttelykokemuksestani kerron lisää tuonnempana.

Martta jätti kädenjälkensä Henne Rantalan marmoriseen Vieraskirjaan (2009) Kiasman aulassa.